Juhlateos Laulu on uskoa aurinkoon julkaistiin kuoron 100-vuotisjuhlakaaren kunniaksi vuonna 2014. Teoksen on kirjoittanut Herkko Rautakorpi. Kirjan virtuaalinen laajennus on luettavissa ja osittain myös kuunneltavissa osoitteessa historia.laulunystavat.fi.  Seuraavassa kirjan johdantoteksti.

Kuoron syntyvaiheita

”Eräänä päivänä elokuussa 1914 – tarkempi päivämäärä on häipynyt muistista – kokoontui joukko asianharrastajia kirkkokuoron harjoitushuoneeseen Suomalaisessa Klassillisessa Lyseossa asiasta neuvottelemaan. Päätettiin ryhtyä harjoittamaan mieskuorolaulua ja kanttori Walfrid Wahlroos lupautui johtajaksi.” (Sakari Lehtonen, Kertomus LY:n toiminnasta vuosilta 1914–1949).

Kaupungissa toimi aktiivisesti 1800-luvun loppupuolella perustettu ruotsinkielinen mieskuoro, Muntra Musikanter, Turun lukkari-urkurikoulun mieskuoro, Turun suomalaisten lyseoiden Toverikunnan laulajat ja Turun Työväen Mieskuoro, jota pidetään Turun ensimmäisenä suomenkielisenä mieskuorona.

Vuonna 1908 perustettu Musices Amantes huolehti ruotsinkielisestä mieskuorolaulannasta. Rinnalle tarvittiin aktiivinen eteenpäin pyrkivä suomenkielinen kuoro, jonka yksi tavoite olisi laulaen nostaa suomalaista kansallistuntoa ja identiteettiä, elettiinhän tsaarinvallan aikaa.

Tämän ajatuksen siivittämänä kokoontui miesjoukko vuoden 1914 syksyllä toteuttamaan suunnitelman. Tiedetään, että paikalla olivat ainakin A. Heikkinen, I. Helske, V. Lehti, H. Lindström (Larko), V. Malm (Malminen), A. Nordström, O. Revonsuo, I. Syvänen, Walfrid Wahlroos ja joitakin muita. Pohjajoukko koottiin henkilöistä, jotka olivat laulaneet muissa kuoroissa. Lisäksi miehiä kutsuttiin perustajajoukon tuttavapiiristä.

Laulajien keskuudessa oli syntynyt ristiriitainen ajatus kuoron syntyvuodesta. Onko perustamisaika syksy 1914 vai ensimmäinen konserttipäivä vuonna 1915? Viimeksi mainittua päivää pidettiin varsinaisena perustamisajankohtana, mutta tuskinpa virheeksi voidaan katsoa, jos sellaisena pidetään vuoden 1914 syksyä.

Näin muistelivat vanhat kuoromiehet vuonna 1979 perustamispäivää ja kuoron syntyä

Kustaa Suominen (ensimmäisiä laulajia kuorossa): ”Kyllä se oli miehet niin, että kuoro perustettiin helmikuussa 1915. Silloin pidettiin ensimmäinen konsertti.”
Allan Saari: ”Kyllä kuoro piti jo ensimmäisen konsertin edellisvuonna syksyllä marraskuun 8. päivänä. Eikä sekään ole perustamispäivä. MA (Musices Amantes) oli perustettu jo aiemmin – tässä on kielellinen asia. Tarvittiin suomalainen mieskuoro. Joku poppoo lauloi 1910-luvun paikkeilla. Se sammui. Tästä oli tulijoita Klassillisen lukion tiloihin elokuussa 1914. Kokoonkutsuja oli Walfrid.” Kustaa: ”Niin, silloin ei ollut mitään testiä. Wallu kysyi, mitä ääntä sinä laulat. Mää sanoin: En mää vaan tiedä. Ja siihen Wallu: No, sitten menet ensimmäiseen bassoon.” Harjoitusinto oli heti alussa huipussaan. Suunniteltiin ensimmäisiä konsertteja, joiden kautta kuoro saisi tarvitsemaansa julkisuutta.

Hieno ele oli konsertin järjestäminen työttömien hyväksi 8.11.1914. Akatemiatalo täyttyi kuulijoista. LY:n osuus koko konsertista oli noin viidennes. Yksinlaulun, runonlausunnan, Soitannollisen Seuran ja Mikaelin kirkkokuoron esitysten lisäksi oma kuoromme lauloi kolme laulua, jotka olivat Lindbladin Sotarukous, Palmgrenin Sjöfararen vid milan ja Mikkolan Unilaulu. Konserttiselostuksen mukaan esitykset olivat onnistuneita ja laulajat olivat ”vanhoja tottuneita laulajia”.

Nimiehdotuksia

Kuoro oli saatu kokoon. Sillä ei ollut vielä varsinaista nimeä ja sellainen tietysti tarvittiin. Nimiehdotuksia tulikin runsaasti, joista osa kulkeutui muiden kuorojen käyttöön. Ehdotettiin Laulumiehiä, mutta sen nimen oli varannut samana vuonna perustettu helsinkiläiskuoro. Miltä olisivat kuulostaneet nimet Turun Laulajat, Laululiitto tai Laulajat, jotka kaikki koettiin liian vaativiksi nimiksi aloittavalle kuorolle? Wahlroos suositteli nimeksi Laulun Ystävät, jossa voivat laulaa laulun ystävät. Nimi oli saatu!

Konsertteja

Ensimmäisen ”epävirallisen” konsertin innoittamana kuoro oli valmis varsinaiseen ensikonserttiin, joka pidettiin onnistuneesti 21.2.1915 Akatemiatalon juhlasalissa. 23 frakkeihin pukeutunutta miestä oli valmistautunut konserttiin huolellisesti. Eri stemmojen äänijakauma oli sopusuhtainen: 6+6+5+6 eli kaikkiaan 23 laulajaa. Konsertin johti Walfrid Wahlroos.

Pian tämän konsertin jälkeen 7.3.1915 kuorolla oli toinen suurempi esiintyminen Tuomiokirkkokuoron 5-vuotisjuhlassa. Arvostelut olivat taas mairittelevia. Samana vuonna tehtiin ensimmäinen matkakonsertti Naantaliin. Kun kuoron perustamisesta oli kulunut vuosi, todettiin, että ohjelmistoon oli harjoiteltu kunnioitettavat 42 mieskuorolaulua.

Kuoro järjestäytyy

Ensimmäisinä vuosina ei kuorolla ollut virallista kirjanpitoa. Kuitenkin kassakirjaa alettiin pitää vuonna 1915. Silloin elettiin vähillä tuloilla ja pienillä menoilla. Kerrotaan, että Walfrid Wahlroos maksoi välillä kuluja omasta kukkarostaan – siis todellinen johtaja. LY:n kulkua voidaan seurata kirjallisten dokumenttien mukaan vuodesta 1917. Helmikuun kuoron kokouksessa päätettiin pitää vuosikokous 9.2.1917, mihin silloisten säännösten mukaan oli poliisilta hankittava lupa. Tätä kokousta voidaan pitää kuoron ensimmäisenä järjestäytymiskokouksena. Siinä valittiin puheenjohtaja, varapuheenjohtaja, varalaulunjohtaja, sihteeri eli kirjuri, kassanhoitaja, musiikkilautakunta ja klubimestari.

Toukokuun 10. päivänä 1923 allekirjoittivat kuorolaiset, Kosti Länsivaara, Ilmari Kalkkinen ja Niilo Lempinen, sopimuskirjan: ”Me allekirjoittaneet mieskuorolaulun edistämistä Turun kaupungissa harrastavat henkilöt olemme tänään päättäneet perustaa ’Mieskuoro Laulun Ystävät’ nimisen yhdistyksen, joka kotipaikkanaan Turun kaupunki toimii sitä varten laatimiemme ja tähän liittämiemme sääntöjen pohjalla”.
Sosiaalihallitukselta tuli hyväksytty päätös 13.2.1924 ja näin kuoron säännöt ja nimi olivat virallistettuja.

Karkaileva poliisi

Ensimmäiset vuodet olivat konserttien osalta vielä rauhallista aikaa. Vuonna 1915 pidettiin kaksi konserttia, samoin kahtena seuraavana vuonna. Näihin konsertteihin liittyi alkuvaikeuksien kommelluksia ja vaikeuksia. Näistä Sakari Lehtonen kertoo kuoron ensimmäisessä julkaisussa: ”Elokuun 12. päivänä 1917 laulettiin Naantalin Merisalongissa. Niinpä niin, laulettiin, sitten kun päästiin laulamaan, s.o. kun saatiin poliisilaitokselta lupa. Siinä oli tosiaankin tekemistä, kun asiasta ei ollut aikaisemmin huolehdittu. Kun yleisö alkoi saapua Merisalonkiin, olivat poliisit vastassa eivätkä päästäneet ketään sisälle. Naantalin poliisipäällikkö, eräs turkulainen poliisikomisario, joka oli komennettu kesäksi Naantaliin, läksi karkuun, jottei olisi tarvinnut antaa esiintymislupaa näin viime tingassa. Saatiin sananmukaisesti juosta poliisikomisarion perässä ympäri kaupunkia, ennen kuin eräs laulajista sai ongituksi tietoonsa hänen olinpaikkansa, ja vasta tiukan sanailun jälkeen lupa kirposi ja konsertti pääsi alkamaan.”

Peruuntunut konsertti

Sakari Lehtonen jatkaa: ”Päätettiin pitää konsertti Paimiossa 2.3.1919. Tämä konserttimatka tehtiin, mutta konserttia ei syntynyt. Konserttipaikka ’Tillintupa’ oli loppuun myyty ja kuoron piti olla parhaassa iskukunnossa. Turun asemalle junan lähtöä odottelemaan oli kokoontunut pieni laulajaryhmä. Vasta junaan noustua todettiin muiden äänien jotenkuten riittävän, paitsi ensi tenorin, joita edusti yksin Niemisen Ville, kylläkin paria kolmea tavallista vastaava kyky, mutta riittämätön konserttiin. Perille päästyämme tehtiin kuitenkin karmea toteamus, että koko ensi tenorin vahvuus oli = Niemisen ’Vili’. Nyt oli hyvät neuvot tarpeen. Hädissä päin soitettiin Saloon Borgi’n veljeksille, jotka olivat tenoreita ja kuoron jäseniä. Heidät tavoitettiinkin ja uskollisina hengenlapsina he lupasivat lähteä heti kun kievarista oli hevonen saatavissa.Todellisina laulajaveljinä he tulivatkin räntäsateessa perille, mutta valitettavasti kolme tuntia ilmoitetun konsertin alkamisajan jälkeen. Yleisöä oli saapunut paikalle tuvan täydeltä aina Sauvosta, Karunasta, Tarvasjoelta ja Piikkiöstä. Puheenjohtaja joutuu kuoroa edustaessaan monastikin vaikeisiin tilanteisiin, mutta piinallisempaa hetkeä kuin silloinen tuskin kenellekään sattuu. Konsertti oli peruttava anteeksipyynnöin ja jotenkuten puheenjohtaja tästä selviytyi, koska sali vähin erin tyhjeni ja liputkin saatiin lunastettua jotenkuten takaisin. Onneksi kuorolaisilla oli edestakaiset junaliput, muuten olisimme saaneet patikoida Turkuun.”

Kuoron tunnukset

Kuorolle tärkeitä tunnusmerkkejä ovat oma kuoromerkki ja lippu. Innokkaat laulajaveljet olivat ehtineet suunnitella merkin jo vuonna 1915. Kuoron jäsenmerkki suunniteltiin ja toteutettiin jo vuonna 1915. Suunnittelusta vastasi kuoron jäsen, piirtäjä Yrjö Lindroos. Kuorolaisen Väinö Nordlundin veli, ammatiltaan kaivertaja, valmisti mallin sellaiseksi, jollaisena se vieläkin on käytössä. Tämän arvostetun merkin kuorolainen saa laulettuaan kuorossa yhden vuoden ajan ja osallistuttuaan yhteen konserttiin. Vuonna 1925 vihittiin kuoron käyttöön taiteilija K. Rautiaisen suunnittelema lippu, jonka lahjoitti pankinjohtaja J. K. Korkela.

Jäsenlehti Ripuli

Kuoron 15-vuotisjuhliin ilmestyi jäsenlehti Ripulin toinen numero. Tähän lehteen kirjoitti yksi kuorolaisista pakinan aiheena Mieskuoro Laulun Ystävät viisitoista vuotias (27.4.1930). Kirjoittaja on ollut mukana kuoron elämässä sen syntyvaiheesta saakka. Pakina kertoo vertauksin, millainen yhteisö Mieskuoro Laulun Ystävät oikeastaan on ollut sen ensimmäisten toimintavuosien aikana.

Mieskuoro Laulun Ystävät viisitoistavuotias -pakina

”Nykyään ei tarvitse olla mikään ihmelapsi voidakseen viettää 15-vuotispäiviänsä menneitä muistellen, vaikkakin kerran mainitun vuosimäärän täyttämistä touhuava sotilaspoika vasta sen jälkeen uhkasi näyttää miehenmittaisuutensa. Mutta todellisuus onkin usein ihmeellisempi kuin runo. Niinpä tässäkin.

Muistitieto ja säilyneet asiakirjat kertovat: Syntyi pienenä ja ristittiin isänsä uskoon kuin myöskin, että miehenpuoleksi merkittiin. Kasvoi itsestään, minkä ohessa kehittyi opissa ja jo mainitussa hengessä. Oppi aakkoset ja peri isänsä äänen. Ei tiedetä, sairasteliko jo pienenä ruuansulatushäiriöitä tai kurkkutautia, mutta tiettävästi liikavarpaita ja tupakkayskää. Kun oli paljon nuori, niin se huusi, mutta oli muuten rauhallinen. Nyt se on jo suuri ikäisekseen eikä enää huuda, paitsi eläköötä joskus, jos käsketään.
No sitten, kun se oli lukkarin opissa eikä enää mikään pieni, tuli perheriita. Isä jätti. Siitä lukkarin opista se siirtyi rippikouluun – huomattiin että se oli jäänyt käymättä – ja siinä se vasta oppi käskyt ja isämeidän, sai eukonottoluvan ja kansalaisluottamuksen. Ja vaikka se on aina ollut vähän laiska ja lerppu, niin siitä sen vakavampipohjainen ote sentään alkunsa sai. Taitelijaverensä tahdissa on se harrastellut ja haihatellut yhtä jos toistakin. Jo 10-vuotiaana se pikiintyi pahanlaisesti naisiin, mutta kuin ihmeeksi selvisi siitäkin ilman sen vakavampia seurauksia. On matkustellut maakuntia, käynyt oppia idässä ja pohjoisessa, ollut yliopistoissa ja talouskoulussa, palokunnassa ja akatemiassa, suojeluskunnassa ja Kakolassa, kirkossa ja linnassa, muttei raittiusseurassa, vaikka käyttääkin vesijohtovettä. Viime vuonna se hämmästytti ajattelevia ihmisiä antamalla loistavan taidon- ja tiedonnäytteen Helsingin Yliopistossa ja hyväksyttiin. Sen jälkeen se on harrastanut vielä sinfoonistakin musiikkia.

Sen osuus julkisessa kulttuurityössäkin on ollut huomattava. On auttanut lastensuojelua, Lottia ja Marttoja, Yliopistoa ja Itsenäisyydenliittoa, rikos- ja passipoliiseja sekä Kaupungin musiikkilautakuntaa. Totellut poliisia ja noudattanut palojärjestystä. Ei ole tehnyt konkurssia eikä anonut akordia, maksanut vuokransa ja saanut rahaa sopuhinnalla sen verran minkä on saanut menemäänkin. – Sitten se on harrastanut sukututkimusta, koonnut kootut teoksensa sekä opin- ja taidonnäytetyönsä. Ja monta ynnä muuta.

On alkanut 16:nnen vuotensa uskollisena entisille tavoilleen ja harrastuksilleen. Ainakin kerran viikossa se hakee seurakuntansa koolle ja polttaa paljon reklaamitupakkaa. Usein se myös silloin laulaa, jos mikä muistaa. Se on kovapäinen ja unohtaa vaivattomasti kaikki ennen oppimansa, vähän umpimielinen, mutta voi joskus leimauksella saada innostuksen heräämään ja silloin se tavallisesti aina lähtee matkustelemaan. Ja laulaa kovasti. Nyt se on saanut päähänsä päästä ulkomaille ja varmaan meneekin, jos ei saada pysymään kotona. Se viettää Vappunsa iloisesti, mutta ottaa Uudenvuoden vastaan vakavan kristityn tavoin. Muuten se on huoleton ja epätaloudellinen vanhan pojan tyyppi. Kulkee kyllä joskus naisseurassa ja kahvittelee, mutta jättää ne taas itkemään ja odottamaan. Se katoaa aina kesäksi ja on useinkin keväisin erinomaisessa kunnossa ilmaantuakseen taas syksyllä takaisin käheänä ja kykenemättömänä.

Se on nyttemmin monella taholla tehnyt arvovaltaisia tuttavuuksia ja saanut pätevää henkistä seuraa ja tukea, jopa arvonantoa. Turussakin, kotipaikkakunnallaan, saa se liikkua vapaasti eikä sitä ole kielletty puhumasta kovaa, vaikka turkulaiset olivat tässä aikaisemmin sanoneet, että nyt se on taas juovuksissa kun se laulaa. Kun se sattuu sopivaan seuraan, laulaa se hänkin, vaikka se saa turkulaisilta n. 5.000 mk netto siitä, ettei näiden sitä kuulla tarvitsisi.

Muuten se on hyvä vesa. Sen henkinenkin kasvu on ollut kiitettävää. Se on saanut itsevarmuutta ja esiintymistottumusta. Se on oppinut lausumaan ajatuksensa selvästi ja rikkaasti ja kun se siinä parhaiten itsensä toteuttaa, kuuluu sen ääni kuin Hongan humina. Sen tulevaisuuteen luotetaan, jos sen terveys vain kestää, mikä kuitenkin on aina ollut ihmeteltävän sitkeä. Se on jäänyt henkiin silloinkin, kun julkinen sanakin on antanut vain vähän toivoa. Kerrankin se oli loppua kovaan vatsaan. Mutta silloin se löysi pätevän terveyssuolan, erään Kalkkisen suolan. Ja se pelasti sen. Ja sitten sitä alkoi tulla ja tulee yhä ja helposti. – Sitten kerran sillä oli hemorroidi. Mutta se poltettiin pois huutoäänestyksellä ja silloin se alkoi matkustella kuin riivattu. – Nyt se on varmaankin siitä saanut Ripulin. Mutta kaipa se siitäkin selviää. Sillä varmaa on, että se saavuttaa korkean iän, tuskinpa kuolee lainkaan eikä ainakaan Ripuliin, jota sille lehtemme puolesta näin virallisesti saamme toivottaa.”